Oon omasta mielestäni semmoinen välittäjä tyyppi, tykkään antaa ja auttaa. Se antaminen ja auttaminen antaa jo itselle paljon, mutta pistää tietenkin olettamaan, että vastaavissa tilanteissa saisi itsekkin apuja. Välillä tuntui, ettei näin todellakaan ole. Parhaimpana sen, kun ennen lapsia kuskasin aina ihmisiä paikasta toiseen kun he tarttivat kyytiä, tietenkin. Lähtökohtana aina itsellä, että tottakai, niin kauan kuin ei ole ylitsepääsemätöntä syytä, ettei pysty. Mutta sumplien aina tottakai. Sitten kun kerrankin oltais Keken kanssa tarvittu kyytiä, soitettiin varmaan 10 kaverille, joista 1 olisi mielellään tullut, mutta oli joko jossain muualla tai sitten oli auto hajalla, en enää muista. 9 muuta "ei oikein nyt jaksa". Oltiin ihan tyrmistyneitä, näinkö se menee? Että otetaan vastaan ja kehdataan pyytää usein palveluksia, muttei sitten "jakseta" tehdä mitään takaisin päin.
Siihen on sitten ollut sopeutuminen ;). Ja siihen on ihan hyvin sopeutunutkin. Lähtökohtana se, edelleen, että tottakai autan! Oman jaksamisen rajoissa. Että nyt kun on nämä lapset, niin tottakai ne tulee ensin, jos niiden pitää saada ruokaa, niin ne saa ruokaa ja apu tulee sen jälkeen ;). Ja jos tuntuu, että joku käyttää hyväksi, niin en anna enää käyttää. En laske mitään vastapalveluksia, en odota sellaisia, koska edelleen tuo vaan kuuluu luonteeseen, että tykkään antaa ja auttaa ja saan siitä jo iloa, ei sitä tarvitse mitenkään "korvata". Mutta jos tuntuu, että muhun ollaan yhteydessä vain silloin kun tarvitaan multa jotain, niin osaan sanoa hienosti jo "ei käy" ;).
Ja pitkästä alustuksesta pääsen itse asiaan. Oon tottunut, että ihmiset auttaa kun pyytää. Jotkut ilolla, jotkut sitten vähän marttyyrimeiningillä. Mutta se välittäminen mitä oon nyt kokenut, on jotain ihan uutta! Oon huomannut, kuinka ihania ihmisiä mun ympärillä on! En oo todellakaan tottunut saamaan tälläistä välittämistä itseäni kohtaan, näin reippaasti! Ihan häkeltynyt kaikesta :).
Pari isointa mainittakoon..
Pari viikkoa sitten sairastuin perinteiseen flunssaan. Täällä kotona röhin ja köhin ja kuumeilin. Salla tuli, toi mukanaan kurkkupastilleja ja nappas pojan mukaansa puistoon, ois ottanu tytönkin, mutta se nukkui. Olin ihan ihmeissäni :). Liikuttunut ja iloinen, näinhän sen pitäiskin mennä, muttei ikinä ennen ole mennyt! Sain sitten levätä rauhassa kotona ja poika pääs ulkoilemaan, eikä tarvinnut aivoja päivän videomaratonilla pilata, aivan ihanaa :).
Tiistaina tuli Nelli-serkku tänne Joensuusta, pistämään paikkoja kuntoon. Keskiviikkona tuli toinen, Anu. Siivoten ja järjestellen, sitä mitä tää mamma ei saa ajoix. Kaapit kuntoon, vauvan vaatteet koko järjestykseen laatikoihin odottamaan seuraavaa. Jne jne jne! Että helpottuis tää talouden pito täällä! Illalla lähdettiin oman perheen kesken Nooan kerhon iltajuhlaan ja sanoin Sallalle, että ne jäi tänne siivoomaan, vaikka houkuttelin mukaan. "Mitä?! Siis mieti, että sulla on tommosia ihmisiä, jotka jää teille siivoomaan kun sä lähdet ite tämmöseen!" Niinpä!
Oon onnellinen teistä välittävät ihmiset <3 Kiitos rakkaat <3
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Mullekin on kerran käynyt niin, että kaveri tuli hakemaan Alissan puistoon, kun oli kipeänä, olin kans tosi ihmeissäni ja yllättynyt, kun täällä on tottunut selviämään itse kaikesta vaikka pää kainalossa, turvaverkkoa kun EI ole. Itsekin vois paljon useammin tarjota apua, mutta kun ei älyä ja sitten jälkeenpäin harmittaa!
Ja heti kun huomasin että sulta tullut kommentti niin tuli mieleen kaikki kakkuavut mitä sultakin on tullut, viimeisenä prinsessa kakkuun yöllä väkerrettynä ;) Kiitos ;)
Voi punastus :) Itse olen miljoona kertaa saanut sulta apua, kun olen käynyt milloin missäkin ilman esikoista ja muutenkin kaikenlaisissa asioissa... Mutta tuo on kyllä totta, ettei välttämättä tule useinkaan huomanneeksi, että olisi ehkä jossain asiassa voinut auttaa, tai näin ainakin mulla. Puistoon ottaa pojalle seuraa mielellään, jos tajuaa, helpompihan se itsellekin siellä yleensä on, kun oma lapsonen keskittyy leikkimään kaverin kanssa eikä hulinoimaan ikävystyneenä. :D
Ole hyvä! Kakkujutut ei koskaan ole mulle rasite, päinvastoin! Nytkin itse asiassa olen väkertämässä kakunkoristetta, joten yötöiksi nämä aina menee! :D
Ihanasti kirjoitettu Tiina :) kyllä ihan miniapua tuo minun verrattuna siun antamaan tukeen ja apuun! Paranemisia äipälle ja nooalle!
... niin ja tosiaan, ei se mee enää niin, että ihmisiä autetaan vaikka siitä ei sen kummempaa vaivaa syntyiskään tai ihmisellä olis resurssit hjelppiä. en tiiä, se on vaan niin. itsekkin karvaasti kokenut samaa esim. tuollaisissa kyytitouhuissa. hölmistyttävää. mutta ei piä katkeroituu vaan uskoo siihen että hyvä kylvää hyvää :)
Anu
Lähetä kommentti